Äijätarinoita osa 2

Menin kolmikymppisenä naimisiin itseäni hieman nuoremman kaunottaren kanssa. Olimme kolme vuotta seurustelleet ja asuneet yhdessä. Vaimoni, Merja, sa­noi naimisiin menon jälkeen totuuksia elämästään ja asioista, jotka vaikuttivat mi­nunkin elämään.

– Minä olen kaksikymmentä viisi. Jään maisteriksi, koska en ikinä jaksaisi sitä pas­kaa, että väittelisin. En saa maisterina tätä rautatiehallituksen tutkijan virkaa pa­rempaa. Lopetan pillerien syönnin ja haluan tulla raskaaksi! Etsimme tämän kak­sion tilalle kantakaupungista kolmion tai pienen neliön. Onko vastaan

sanomista?

Ei minulla ollut, kun tuo sama ajatus oli ollut huulillani ääneen jo naimisiin mennessämme hiljaisesti. Niinpä Merja lopetti pillerit. Me naimme niin, että hän sanoi yh­tenä iltana.

– Viime kuun moonikset jäivät ja nyt jäivät ja pikatesti sanoo, että olen tii­neenä. Mitäs sanot?

– Jopa on elämä yllätyksiä täynnä! Sinä siis jakaudut omasta ja minun geeni­kartasta repien ihmisyksilöksi noin keväällä?

Merja teki sen ja meillä oli poikavauva, jolle tuli nimi Timo. Ostimme velkaa tehden Oikokadulta neljä huonetta. Meidän firma muutti valitettavasti Vallilasta samaan aikaan sinne ke­hitysalueelle. Minun ajettava työmatka oli noin 86 kilometr­iä, pihasta pihaan. Jokin onnellisuus kuitenkin oli asettunut velkahuonei­siimme. Timo jokelsi, minä ajoin työhöni ja Merja hoiti itseään, Timoa ja vähän siinä kotiammekin. Vuosi meni ja toinenkin oli kiitämässä molemmin puolin ohi. Merja meni rautatiehallituk­seen virkaansa takaisin. Timo vietiin Satuhömppä -päiväkotiin ja haettiin kotiin kumpi ensin ehtien. Mi­nulle se työmatka ei ollut mi­kään rasitus. Jokin muu pakotti, innosti, tai oli vain mukavaa olla poissa kotoa hie­man harras­tuksen parissa. Se oli sitten Peugeot 504 pikup, noin suomalaisittain sanot­tuna. Liittyihän työhöni juuri hiilivetyjen kaasu­tus.

Auto oli myynnissä roisin näköisenä. Sitä oli käyttänyt tulisijamuurari. Hän kuljetti siellä lavalla niitä tulitiiliään, lastejaan, pikkuista myllyä, väriaineita, työka­lujaan ja mitä olikin ollut. Lava oli siis laastin ja värin peittämä. Ohjaamossa oli kok­kareittain sementtiä ja sitä oli istuimissakin. Auto oli siis tavattoman epäsiisti ja luotaan työntävä. Siksi hinta oli halpa ja se oli jo vaihtoautojobbarilla ollut kolmat­ta kuukautta myynnissä. Itse autollahan ei ollut paljon ajettu. Muurari oli työsken­nellyt melkein vain Kehäkolmosen reunamilla ajellen. Hinta pyyntö oli markoissa 8 900 ja sanoin 8 000 siitä antavani, jos mukaan tulee kunnon talvirenkaat vanteilla. Ne kesärenkaatkin oli jo pyöritetty loppumetreille ennen joutumistaan rouhitta­vaksi. Ei ollut talvirenkaita.

– No sitten 7 500 markkaa ja käteisellä tässä heti.

Jobbari ei puhunut ja lähdin siitä jo autolleni. Tuo huusi perääni.

– Olkoon sitten perkele! Saat sen! Ei siitä lapsille leipää tipu!

Peugeot tarvitsi hellän hiekkapuhalluksen lavalleen, penkit saivat 170 astet­ta kuuman ja 200 kilon höyrypesun. Lavaa maalattiin uudelleen ja sisustus muut­tui, kuin uudeksi. Ruuttasin ohjaamoonkin saman höyryn. Se odotti firman korjaa­molla jatkokäsittelyään. Piirsin vapaalla kädellä lavalle häkäpöntön, suotimet, syk­lonin ja putkiston paikat sentin tarkkuudella, sen katsastajan ohjeen mukaan. Tein selväksi, että takaseinä on tiivis ja moottoritilan rintapellin aukot suljetaan, sekä läpivientien reunamat tiivisteki­tillä suljetaan. Irrotin rekisterit ja vein ne mukanani katsastajalle. Ottaisin eli ostai­sin uudet, kun on muutoskatsastus ja vuosikatsas­tus hyväksytty.

Ukko katseli jut­tua ja hyväksyi sen järkevänä. Tehtiin myötävirtaustyyppinen Imbert kaasutin la­vaan kiinni, lisälaitteineen ja putki alta moottoritilaan. Kaasutti­messa oli pari omaa parannustani perinteiseen malliin. Ostin uudet kesä- ja talvi­renkaat, sekä Wunderkuusen haisemaan. Peugeot katsastettiin puukaasukäyttöi­seksi henkilöautoksi. Ajoin sillä piruissani työmatkakanikin, kun sain noudettua 14 juuttisäkillistä pilkettä alan mieheltä Askolasta.

Kaasutin oli siis Imbert. Se oli silloisen tietäjämiesten käsityksen mukaan ke­hitetty ääriosaamisen laidalle. Siinä oli kaksoisreunus, jossa kaasu kierteisesti imettiin ulkokyljen ja sen sisällä olevan seinämän välissä. Se silloin jäähtyi ja läm­mitti sisimmäisen seinämän, sekä siellä olevaa pil­kettä. Siitä on selvä hyöty näissä asioissa. Oli kaksi lasikuitukankaista suodinta ja sitten sykloni, jossa vielä turha kosteus keskipakoisvoimasta lensi osaksi pois. En käyttä­nyt enää keulassa lisäjääh­dyttäjää. Ensiajelussa totesin, että kestää kauan, ennen kuin moottori saa tasaista, laadukasta kaasua. Se oli tuon kuuasutustyypin yksi tie­detty heikkous. Siksi mietin jotakin parempaa. Sellaista myös yhtiölle, että voi­daan myydä kalliisti jotakin omaa, ehkä patentoitua ratkaisua suuriin laitoksiin. Se iti ja iti mielessäni vuoden.

Tapahtui sitten se katsastus, jossa Peugeotista vietiin re­kisterit. Samalla se muutettiin kärryautoksi ja uusi omistaja jatkoi ajelua. Sain ai­kaa olla kotona Timon ja Merjan kanssa enemmän. Sellaisen illan aikana sitten mieleeni tuli ajatus, että eihän sinne kaasutuspönttöön ole pakko lietsoputkilla il­maa aina ottaa siitä arinan yläreunasta vanhaan 200 vuotta aikaisemmin keksittyyn tapaan! Ilmaahan voi vie­dä lietsoksi putkilla siellä pilkkeen, tai muun aineen joukossa ja imeä toisilla putkil­la häkävety pois! Olin periaatteessa keksinyt uuden ajatuksen kaasuttaa hiilivetyjä hääksi ja vedyksi. Joskin joku Ruotsin suomalainen keksijä sota-aikana on kokeilut sitä rakennetta. Myöhemmin professori XX (en nyt muista nimeään!) omi sen ni­miinsä. Sittemmin asia on unohdettu kuudeksikymmeneksi vuodeksi.

Kolme vuotta kehitimme sitä ideaa. Silloin toimitusjohtajan ja yhtiön juristi­johtajan kanssa oli puhe, että juristi tekee patenttihakemuksen uuteen lietsotap­aan. Ei sitä tullut mitään laiskuuttaan! Jonkun tekukoulun pojat olivatkin sit­ten patentoineet asian itselleen. Tosin patentti raukesi, kun esitimme PRH:ään jo tut­kineemme ajatusta kolme vuotta. Annoimme ymmärtää, että yhtiöstä on piirus­tustiedot menneet laittomasti koulun sälleille jonkun henkilökuntaan kuuluvan mukana.

Ajatus oli kuusikulmaisen ison putken tuovan ilmaa prosessiin ja sen ympä­rillä kuusikulmaiset pienemmät putket imivät vetyhä­käseosta moottoriin. Tuloil­ma lämpeni ja sisälsi näin energiaa enemmän. Imukaasu viileni ja oli helpommin suotimissa käyttäytyvää. Taas ennen moottoria olisi hyvä saada niin polttoilma, kuin tämä kaasu kuumenemaan ja sisältämään lisäenergiaa. Sen suunnittelin pako­sarjan pintojen kautta tapahtuvan kaasuttimen läppäkonieston avul­la. Laskennalli­sesti lämpöopin kaavoista tässä puhuttiin 6 – 9 prosentin mahdolli­sista lisäener­giamääristä.

Timo meni kouluun ja minä täytin kolmekymmentä kahdeksan vuotta. Meillä oli silloin asunto melkein velattomaksi maksettu. Merja omisti suuren alueen koti­talonsa järvenrantaa. Hän halusi sinne meille kesäpaikan. Se oli yksi näytelmä, kos­ka hän ja kotitilaa viljelevä veljensä eivät olleet väleissä. Olin siinä välissään posti­laatikko, puhelin ja asiamies. Lopulta saatiin ajatus, että jopa se kunta tekee vie­märi- ja vesijohdon siihen ja alue jaetaan viiteen tonttiin, jotka Merja omistaa. Merjalle tulisi noin 23 000 kulut asiasta. Tien teosta Merja sai nautinnon, kun vel­jensä jou­tui siihen puoliksi maksumieheksi, kun etuisuus tiestä hyödytti häntäkin.

En itse ollut koskaan huvilaihminen. Nytkin arvasin, että huvilasta tulee ”on pakko käydä paikka”. Merja otti velkaa huvilan rakentamiseen, sen suunnitteluun ja muu­hun. Sinne valettiin pohja, talven kestävät viemäriratkaisut ja kunnollinen maalämmitys. Tuotiinkin paikalle valmis, lautarakenteinen, tavallaan asuin­talo vii­kossa, Merjan valintana. Seuraavaksi Merja myi hirvittävään hintaan kauimmaisen tontin. Hän maksoi melkein talon rakentamiskulut sillä hintaa. Minä ja Timo emme oikein viih­tyneet siellä, vaikka rantaa oli ja melko iso järvi. Ajomatkaa sinne oli Hel­singistä 225 kilometriä.

Tuli syksy, kun piti kokeilla keksintöäni koepenkin moottorissa. Sellainen veekasi löydettiin Amerikan Impalasta. Se oli 5,7 litrainen ja bensakoneenakin melko hidaskäyntinen. Saimme siitä ulos väännettyä dynamossa peräti 94 kilowat­tia (127 hv) monta kertaa peräkkäin kokeiltuna. Bensiinilläkin valmistaja lupasi vain 180 hevosvoimaa. Tämä meidän suuri luku häällä johtui monesta syystä. Kaa­sutuslaitos oli juuri kuuden litran moottoria varten suunniteltu. Tuotos kulki juuri oikean väljiä putkia ja lyhyen matkan. Moottorin pitkäiskuisuus ja alhainen käynti­nopeus sopi häkäkäyttöön. Lisäksi kaasumme oli laadukasta. Siinä oli paljon vetyä.

Firma sai 200 000 markkaa lisärahoitusta kokeiluun, sekä kehitystyöhön val­tiolta. Lisäksi tuli yksityiseltä taholta yllättävä 50 000 markan ohjattu laaturaha. Lahjoittajaa ei meille paljastettu. Rahoilla emme pystyneet mitään uutta keksi­mään, tai paljon parempaan. Tehtiin turbollinen imupakosarjan lisäksi se mootto­riin menevän kaasun uuskuumennus. Teho lisäys oli 9 kilowattia. Kaasuissa on muis­tettava, että 78 % imuilmasta on typpeä. Samoin se typpi on siinä häkävedyn mu­kana. Typpi ei reagoi mihinkään. Se vain on vaivoina täyttämässä sylinteriä 78 pro­sentin verran kiusaamalla.

Tällä aikaa oli hajonnut Neuvostoliitto. Sillä oli minuun erityinen merkitys myöhemmin. Suomi oli mennyt EU:n synkkiin sykleihin ja monta aikaisemmin kiel­lettyä asia muuttui sallituksi ja monia järkeviä asioita EU meiltä kielsi jyrkästi. Ajas­sa oli ne tapahtumat, jot­ka aikaa tavallaan mittaa. Toisin päin sanottuna tapahtu­mat ovat aikaa. Paremmin aikaa ei voi määritellä.  Minun teki mieli uutta häkäau­toa.

 

Haluatko lukea kolmannen luvun? Jaa teksti eteenpäin.

Uusi luku lähipäivinä.